Perjantai

Aamusta asti ollut todella kipeä olo, korvat lukossa, ääni ei kulje, mun puheesta ei saa selvää, yskittää ja asiakkaat kysyy puhelimessa "Mitä sulle on tapahtunut kun en ymmärrä sun puheesta enää mitään?" Aivot on jäässä ja pitäisi laskutus saada kuntoon ennen kun firma menee viikonlopuksi kiinni.
Ei ole kuumetta, on vaan yliväsynyt olo liian vähäisistä yöunista.

Mitä mä teen?

Tekstaan kaverille että nyt on aika huono päivä ja mikään ei toimi ja haluaisin vaan kotiin nukkumaan. Niinkuin äiti aina sanoo, uni on paras lääke. Kaveri vastaa ja lohduttaa, että ei ole montaa tuntia jäljellä ja pääset nukkumaan, huomenna saat nukkua pitkään.

Minuutti töiden päättymisen jälkeen tulee uusi viesti "Mitä mä sanoin, ei ole paljoa jäljellä. Nyt pääset nukkumaan ja lepäämään."

Istun junassa ja koitan olla yskimättä ihmisten niskaan, inhottaa olla kipeänä. 

Nälkäkin on kun mitään ei kerennyt koko päivänä syömään. Ajattelen vain että kohta olen kotona ja pääsen lepäämään.

Avaan alaoven rappukäytävästä ja vaikka korvat on lukossa niin kuulen musiikin aivan sieltä ylimmästä kerroksesta asti. Vituttaa. 

Tulen kotiin ja asunto on täynnä ihmisiä, kännisiä sellaisia. 

Perjantai.

Tekstaan kaverille ja samantien tulee soitto että ruoka on tunnin päästä valmis ja katettu myös minulle.

Äiti on Skypessä ja viimeisestä Skypestä on jo monta viikkoa, heti tulee parempi mieli kun kuulee tutun äänen..

Saavun kaverin luokse. Ja hitto, jätkä on oikeasti väsännyt mulle ruokaa. 

Tulee hyvä mieli. 

Kaverin luona kuluu muutama tunti kevyesti. Syödään, jutellaan, kuunnellaan musiikkia ja löhötään sohvalla. Puhutaan miesten ja naisten ajatusmaailman eroista. Puhutaan elämästä. 

Maailma on taas parempi paikka. 

Muutama tunti tätä terapiaa ja uskon, että jaksan kuunnella ne biletyksen äänet kotona, kunhan vaan saisin nukkuttua. 

Kaveri antaa rasiassa ruokaa mukaan huomiseksi. Puolen yön aikaan toivotetaan hyvät yöt ja ovella kaveri vielä heittää korvatulpat matkaan. Hymyilyttää.

Kävelen kotiinpäin ja puhelin piippaa äidiltä viestiä. Äiti kirjoittaa että oli ihana Skypettää ja että miten ylpeä hän on minusta. Lämmin olo tulee sisälle. Hymy nousee korviin saakka. 

Tulen kotiin, hiljaiseen kotiin, ei ketään missään. Hiljaisuus. Ajattelen, että on Perjantai ja ainoa mitä haluan on nukkua. Ehkä pitäisi olla ulkona juhlimassa viikonloppua, eikö sitä me vielä nuoret tehdä ettei sitten vanhana harmita mikään? 

Ei tänä Perjantaina. 

Makaan sängyllä äidin tekemät villasukat jalassa. Mietin miten ihanaa on saada herätä huomenna aamulla ilman herätyskellon herätystä.

Kadulta kuuluu huuto: "It's Friday!" Naurattaa.

Puoli vuotta myöhemmin

Nyt on aika tarkalleen puoli vuotta mennyt kun olen tänne viimeeksi mitään kirjoittanut.
Hävisi kiinnostus kokonaan, ei tuntunut hyvältä enää ollenkaan...
Tiedän, että varsinkin perhe, ystävät ja sukulaiset olisivat toivoneet, että olisin päivitellyt kuulumisia ja pysyneet paremmin kärryillä elämästäni täällä päin palloa..
Tuntui, että kirjoitin vain asioita joita ajattelin että he haluavat lukea ja kuulla. En kirjoittanut oikeastaan niistä asioista joista itse olisin halunnut tai joihin olisi ollut kiinnostusta. Ajattelin ehkä hieman liikaa...

Olen tässä nyt muutaman viikon pyöritellyt asiaa päässäni, että jos kuitenkin vielä yrittäisin pitää tätä blogia hengissä ja nyt on sopiva aika hieman tänne kirjoitella..
Päätin että kirjoitan vain niistä asioista joista oikeasti haluan ja joista itsellä on tarve kirjoittaa.
En koe että enää reissaisin, tai olisin Australiassa vain viettämässä välivuotta. Tämä on kotini ja minun arkeni ja normaali elämäni. Ei elämä sen erilaisempaa ole täällä kuin Suomessakaan, laskut ne on täälläkin maksettava ja välillä ottaa niin koville että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun on niin loppu aivan kaikkeen. On ollut päiviä kun on laskenut tunteja siihen milloin seuraava palkka tulee että pääsee ostamaan ruokaa, on ollut niitä päiviä kun on laskenut että koulumaksujen jälkeen tilille jää $6.40 viikoksi ennen seuraavaa palkkaa, ja on ollut niitä päiviä kun olen vain veljelle itkenyt ikävää puhelimessa...Haastavampaa elämästä täällä tekee sen, että minulla ei ole perhettä lähellä, eikä äidin luokse vain lähdetä syömään kun itse ei ruokaa jaksaisi tehdä. Omillaan on pärjättävä ja itse itsestä pidettävä huolta.

On minulla täällä kuitenkin perhe - ystävistä kasattu perhe, se jonka itse on valinnut ympärilleen ja onnekas olenkin ollut kun olen ihania ja huolehtivia ystäviä ympärille saanut.
Vaikka asiat ovat olleet haastavampia kun tiedän mitä ne olisivat, jos olisin Suomessa niin silti huonoinakin päivinä jaksaa muistaa että tämä on oma valinta ja että tiedän tämän olevan se asia mikä tekee minut onnellisemmaksi kuin jos olisin Suomessa. Plussia on huomattavasti enemmän kuin miinuksia.
Tiedän, että tämä kaupunki, tämä elämäntyyli, työ ja niin monet muut asiat ovat niitä mitkä tekevät minut onnelliseksi ja joiden ansiosta jaksan hymyillä ja nousta sieltä risukasasta taas auringonvaloon.

Mitkä ovat sitten niitä asioita joista haluan kirjoittaa? Sitä olen koittanut miettiä.
Ehkä haluan kirjoittaa kun olen saanut kursseista täydet pisteet, ehkä siitä miten sain ylennyksen töissä, ehkä siitä miten oma aksentti ärsyttää, tai siitä miten paljon vihaan asuntoa jossa asun tai ehkä siitä miten sydän särkyi palasiksi tai siitä miten toisena päivänä kaikki tyhmääkin tyhmemmät asiat naurattaa. Ehkä minä haluan vain kirjoittaa siitä miltä minäkin päivänä tuntuu ja jos joku pahoittaa mieltään siitä että en kirjoita asioista joista Australiassa elävältä suomalaistytöltä odottaisi niin mitä minä voin asialle tehdä? Ehkä en halua maalata ruusunpunaista kuvaa elämästäni silloin jos se ei sitä ole tai päinvastoin. Ehkä haluan laittaa biletyskuviani näkyville ja jos saan alkoholistin leiman otsaani niin sitten saan. Itse tiedän kuitenkin että todella harvassa ovat ne viikonloput kun känniin itseäni juon ja jos kuvassa näkyy siideri lasi niin ehkä se ei tarkoita että tämä tyttö on ollut tukka takussa ja perseet olalla viihteellä. Ehkä kirjoitan kun pikaiseksi tarkoitettu Skype puhelu äidin kanssa venyi viiteen tuntiin tai siitä kun kävelin tunteja ympäri Sydneyn katuja vain että äiti ja isäpuoli näkevät Skypen välityksellä missä asun, ehkä siitä miten veljeni jaksaa lähettää paketteja Suomesta ja miten tärkeä perhe minulle on. Ehkäpä laitan kuvan uudesta paidasta jonka ostin. Ehkä haluan kirjoittaa siitä miten itkin päivä ennen synttäreitäni kun tunsin itseni vanhaksi ja mietin mitä elämälläni teen ja kun seuraavana päivänä nauroin niin että mahaan koski vielä muutama päivä myöhemmin kun olin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin.

Niin, ehkä vain kirjoitan asioista jotka itsestä tuntuu siltä että jaksaa blogiin kirjautua ja kirjoittaa.

:)